Hei!
Oon valmistellu tätä postausta aika kauan ja tänään päätin tulla kirjottelemaa vähän henkilökohtaisesta asiasta, mutta koin sen hyväksi ideaksi ja toivon että tää auttaa ehkä jotain joka kärsii samanlaisista ongelmista.
.jpg)
Paniikkikohtaus on äkillinen voimakas pelko-tai ahdistuskohtaus, jonka oireita on mm. sydämen tykytys, hikoilu, vapina, hengenahdistus, tukehtumisen tai kuristumisen tunne, pahoinvointi, vatsavaivat, huimaus, pyörtymisen tunne, erityisesti käsien ja jalkojen puutuminen, äänet saattaa kuulua kovempaa kuin tavallisesti, kihelmöinti, vilunväreet ja kuumat aallot. Paniikkikohtaus voi tulla missä vaan, milloin vaan. Autossa, junassa, lentokoneessa, koulussa, kaupassa, baarissa tai vaikka illalla omassa sängyssä, mutta yleensä sellaisissa paikoissa joista ei pääse heti pois.
Mä sain itse ensimmäisen paniikkikohtauksen 9 tai 10-vuotiaana koulussa matikan tunnilla. En silloin osannut kuvailla sitä tunnetta kenellekkään ja mutta sain paniikkikohtauksia todella usein ja melkein joka paikassa.
Paniikkikohtaukset on rajottanu mun elämää ihan liikaa, varsinkin silloin ihan alussa kun en tiennyt mitä se oli, enkä osannut suhtautua siihen, vaan pelkäsin koko ajan että saan taas kohtauksen. Niinpä siis lopetin asioiden tekemisen. Jos vaikka kaverit pyysi elokuviin ja olisin halunnut mennä, niin en siltikään mennyt koska pelkäsin. Tämän yhdeksän vuoden aikana mulla on jäänyt niin paljon asioita tekemättä. Tänä vuonna vasta olen suostunut matkustamaan autolla pitempiä matkoja, mutta vielä pari vuotta sitten en suostunut menemään autoon ja siitä tuli aina kauhea show että mut saatiin autoon. En uskaltanut sanoa oikein kellekkään paniikkikohtauksista, eikä edes oma äiti tiennyt kuinka usein niitä tuli tai mikä oli se syy miksi mua ei saatu autoon, tai edes suosikkiravintolaan enää.
Vaikka yksi kohtaus ei kestä kovin kauaa, niin se on sitäkin kamalampi, enkä toivoisi yhtäkään kohtausta edes pahimmille vihamiehille, joita nyt ei edes ole...
Paniikkikohtauksiin on lääkkeitä, mutta mä en oo kokenut niitä tarpeelliseksi ainakaan vielä, kun olen oppinut ehkäisemään kohtausten tulemista, mutta joskus sille ei vain voi mitään. Silloin kun huomaa että kohtaus on ehkä tulossa, niin täytyisi vain yrittää keskittyä enemmän siihen mitä tekee, tai keksiä jotain muita häiriötekijöitä. Jos kohtaus sattuu tulemaan koulussa tunnilla, niin kaikilla on oikeus lähteä luokasta hetkeksi pois, koska se oikeasti auttaa että lähtee siitä tilanteesta tai sitten vaaan hengittää muutaman kerran syvään ja juo vettä. Koulussa ei pitäisi olla sellainen olo että sinne on pakotettu, eikä sieltä saa lähteä pois, koska asia ei ole niin.
Päätin pari vuotta sitten, että asiaan on tultava nyt muutos ja on aika ruveta sanomaan useammin kyllä. Aina ennen sanoin ei, mutta nyt oon tyytyväinen että asia on mennyt eteenpäin niin että pystyn tekemään asioita. Ei tietenkään kaikkeen tarvitse sanoa kyllä.
See you next time,
xoxo,
Hillaaa